Vihaan tällaisia sateisia, tasaisen harmaita päiviä. Toisaalta myös rakastan niitä. Vihaan sitä, kuinka silloin ei huvita tehdä mitään, ei pysty arvioimaan kannattaako sateenvarjoa ottaa mukaan, miten pukeutua sään mukaisesti, miten meikit leviävät silti melkein huomaamatta. Toisaalta rakastan pientä ripottelun tunnetta kasvoilla ja hiuksissa, kuinka kadut ovat tyhjentyneet ihmisistä, eikä juuri ketään ole liikkeellä. Pidän siitä, kuinka kaikki tuntuu näyttävän harmaalta ja että voi tuntea itsensä apaattiseksi, ja olla yksin. Silloin tuntuu jotenkin hieman lohduttavalta tuulen tuullessa hienoisesti kasvoihin ja sekoittaen hiuksia. Tuntuu ettei ole kiirettä mihinkään – mikä on hyvin harvinaista kiireisessä kaupungissa. Ei tarvitse kävellä nopeasti, ei tarvitse törmätä ihmisiin eikä kukaan tunnu kaipaavan, ketään ei kiinnosta mennä minnekään.
Vaikka toisaalta harmaat päivät voi mieltää ikäviksi ja tylsiksi, minä olen löytänyt niistä myös mukavia puolia. Tykkään katsoa ulos ikkunasta huonoa säätä ja käpertyä lukemaan jotakin hyvää kirjaa sohvan nurkkaan, jostain syystä se tuntuu parhaimmalta juuri tällaisina päivinä. Silloin ehtii tehdä kummasti kaikkia sellaisia asioita mihin ei muuten ole aikaa, huoneen siivoamiseen, papereiden järjestelemiseen ja erilaisten asioiden suunnitteluun. Harmaina päivinä myös musiikki makukin tuntuu olevan tavallista rauhallisempi, menevien pop – ja rock biisien sijasta tykkään kuunnella hieman rauhallisempaa musiikkia, uskon jotenkin että harmaina päivinä ihmiset osaavat paremmin rentoutua ja nauttia yksinolosta. Itse esimerkiksi tykkään kävellä paljon ulkona ja useimmiten yritän saada jonkun ystävistäni mukaan, mutta harmaina päivinä jopa kävelylenkin tekeminen tuntuu paremmalta tehdä yksin (mutta koska olen ”ryhmäpaine liikkuja” jään helpommin lukemaan sohvan nurkkaan tai katsomaan jotakin elokuvaa kotiin, kuin että menisin kävelylle!). Ehkä yksin olemisen "halu" johtuu siitä, että harmaina päivinä ajattelukin tuntuu toimivan jotenkin paremmin. Sitä osaa keskittyä paremmin koulutehtäviin, ja järki tuntuu muutenkin juoksevan kaikissa tilanteissa sutjakammin kuin täydellisellä ilmalla..
Mutta ehkä ainakin oma harmaiden päivien viehätykseni johtuu siitä, ettei tällaisia päiviä ole loppujen lopuksi paljon. Harmaat päivät ovat kuin välitila aurinkoisen ja hyvän sään sekä myrskyisen ja huonon sään välillä. Sää ei ole loppujen lopuksi huonoa, muttei myös hyvääkään, se on aika mitään sanomatonta ja se tuntuu saavan ainakin minulle rennon olotilan. Nykyään, opiskellessa, sekä töissä olevana ei ole kauheasti aikaa rentoutua ja ottaa rauhassa. Silloin kun ei ole koulussa, eikä töissä, haluaa tavata kavereita ja koko ajan pitäisi olla menossa täysillä mukana, missään vaiheessa ei oikein kerkiä kunnolla lataamaan pattereita ja yöunetkin tuntuvat jäävän usein lyhyeiksi. Ja, ehkä kaikkein parasta harmaissa päivissä on se, että tietää, etteivät ne kestä kauaa. Sää muuttuu nopeasti huonommaksi, tai paremmaksi, välivaihe on todella vain välivaihe.
Hehee olipas outoa ja MITÄÄNSANOMATONTA tekstiä, olen miettinyt näitä harmaita päiviä jo vähän aikaa ja miten paljon ne ainakin minuun vaikuttaa, niin päätinpä vähän nyt koota kasaan tuntemuksia!
Lopuksi vielä anteeksi pyyntö, etten ole päivitellyt tätä ahkerasti, minulla tosiaan on töitä melkein joka päivä, sekä käyn iltalukiossa joka arki-ilta, joten inspiraatio sekä ahkeruus ovat hiukan hukassa! J Mutta kun varsinainen koulu alkaa parin viikon päästä ja työt jäävät vähemmälle, uskoisin että tekstiäkin tulee enemmän!
Lopuksi vielä kaverini yli söpö koira, joka poistaa söpöydellään stressiä...
...ja kuumis futisvalkku Jose Mourinho, joka tässä kuvassa kuvastaa hyvin mun levotonta fiilistä ja nostattaa teidän fiiliksiä!
